Olen hiljentänyt rajusti vauhtia. En koskaan ennenkään ole omasta mielestäni kiirehtinyt, mutta siltikin, nyt on ollut pakko siitä leppoisastakin tahdista hidastaa. On täytynyt ajoittain jopa stopata.
Olen aina ollut kova menemään ja kova paiskimaan hommia. Lapsesta asti opin: ”Tee työtäs laulellen, niin huomaat, että työstäkin voit löytää hauskuuden.” Äiti ja isä opettivat, että työ voi olla mukavaa – ja sitä jokaisen tulee tehdä ansaitakseen elantonsa.
Aloitin työt yläkouluikäisenä, kun pikkusiskon kanssa jaoimme asuinalueellamme paikallislehteä, Uusivaasalaista. Sen jälkeen, lukioiässä, pääsin siivousfirmaan, jossa sitten tienasinkin kesät ja talviviikonloput opiskelurahoja niin, ettei tarvinnut opintolainaa koskaan ottaa. Opinnoista valmistuttuani pääsin oman alan töihin ja kolmen kuraattorivuoden jälkeen olen työskennellyt diakoniatyössä tähän päivään saakka.
Viimeiset vuodet, MS-tautidiagnoosin saamisen jälkeen olen ollut keskellä ammatillista identiteettikriisiä.
Mikä minusta tulee isona? Mihin minusta enää on? Kuka minua tällaisena sarastavana mihinkään töihin huolisi?
Kun taustalla on vahva kasvualusta työtä tekeväksi ihmiseksi ja sisimpään on pikkutytöstä saakka juurrutettu työn tekemisen halu ja ilo, voitko pikkuisen edes laidasta kuvitella, miten samperin vaikeaa minun on olla sarastavana töistä pois? Miten vaikeaa on itselle antaa lupa sairastaa ja rauhassa toipua?
Olen joutunut elokuussa sairaslomalle MS-taudin pahenemisvaiheen vuoksi. Voi että, miten vaikeaa on ollut hyväksyä tilanne! Vaikka fyysiset oireet ovat olleet voimakkaat ja ilmiselvät: fatiikki, tasapaino-ongelmat ja kropan vasemman puolen heikkous ja vaikka kognitiivisetkin haasteet ovat vaikeuttaneet arkipäiväisiä toimintoja – silti olisin mieluummin töissä ja toimessa kuin sairaslomalla.
Jotenkin ehkä epäterveellä tavalla olen samaan aikaan sekä ollut kovin kiitollinen siitä, että ensimmäistä kertaa MS-taudin oireet näkyvät minusta selvästi ulkoisesti, kun liikun: ”Nyt ei tarvi enää vakuutella, että sairastan, vaan sen voi nähdä!” ja samaan aikaan olen hävennyt ja antanut sen häpeän korventaa sisimpääni.
Kun pahimpina hetkinä olen ottanut käyttööni apuvälineen, rollaattorin, olen pohtinut, pitäisikö minulla sekä selässä, että rinnassa roikkua lappu, jossa lukee: ”En ole päihteiden käyttäjä!”
Ensimmäisen kerran, kun rollaattorin sitten häpeissäni jätinkin kotiin, kompastuin ostoskeskuksen sisäänkäynnin kynnykseen, kun jalka ei jaksanut nousta riittävän korkealle. Eräs vanhempi rouva tuli auttamaan minut ylös. Kyllä hävetti sekin!
Olen hitaampiakin hitaampien aamujen ja kävelylenkkien aikana sukellellut ajatuksineni monenlaisten tunteiden aallokossa.
Syvältä kumpuavat suru ja epätoivo, häpeä ja epäonnistumisen tunne ovat vieneet jonkinlaiseen petetty ja jätetty -tilaan. Elämä petti, terveys jätti!
Olen antanut itselleni luvan surra ja olen antanut itselleni luvan kokea häpeää. Niin usein törmään siihen ajatukseen, ettei ”negatiivisille” tunteille saa antaa sijaa. Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että jollen ota tunteitani vastaan ja huomaa niitä sellaisina kuin ne ovat, kiellän itsestäni jotain. Jokaisella tunteella on tarkoitus, jokaisella tunteella on minulle viesti mukanaan.
Noita tunteiden viestejä olen kuunnellut ja tunnustellut, antanut niiden lopulta hiipua pois kuin syksyn ruskan jälkeen kuivuneet lehdet lähitienoon pihapuista. Kaikella on aikansa.
Minä tarvitsin pysähdyksen. Olen levännyt ja nukkunut. Olen elänyt hetkessä ja katsellut lapsiani tarkemmin kuin pitkään aikaan. Olen kävellyt hitaasti, ihmetellyt ruskaa, ruokkinut varpusia ja talitinttejä, lepuutellut ja toppuutellut itseäni kiirehtimästä yhtään mitään yhtään minnekään.
Niinpä vain: värejä alkaa näkymään! Harmaa sumuverho aivoja sumentamasta alkaa häviämään. Elämä voittaa!
Päivi Kemell sairastaa MS-tautia. Hän on diakoniatyöntekijä, työnohjaaja, sielunhoitaja, podcast-tuottaja ja bloggaaja sekä henkisen hyvinvoinnin asiantuntija. Päivi kokee tärkeimmäksi tehtäväkseen peräänkuuluttaa ihmisten omia voimavaroja, ja hän etsii elämän epäkohtiin ratkaisuja kokonaisvaltaisesta itsensä kuulemisesta. Rohkean avoimilla teksteillään ja esimerkillään Päivi pyrkii koskettamaan lukijaa niin, että esimerkiksi sairauteen liittyvät tabut karisisivat ja uskaltaisimme kaikki enemmän.
留言