”Kuokka lentää ihan justiinsa käsistä, jos et nyt tule sieltä auttamaan” - kuuluu huudahdus pihamaalta. Ajoittain sairastaminen ottaa hermoihin ja apua ei tunnu silloin saavan, kun sitä eniten kaipaisi. Tunteiden vaihtelut ovat raskaita ja moni tulee ajoittain miettineeksi, onko tässä missään mitään järkeä. Suurin ärsytys saattaa liittyä myös siihen, ettei toisten apua haluaisi myöskään pyytää. Jos on koko ikänsä tottunut hoitamaan tiettyjä asioita, haluaisi vanhan toimintatavan ja roolituksen jatkuvan. "Kun vaan pystyisi toimimaan niin kuin ennen". Toiset taas saattavat kokea, että läheiset työntävät näppinsä joka asiaan. ”Enkö saa edes enää rauhassa lehteä lukea?” – kuuluu kysymys eräässä keittiössä. Joidenkin mielestä läheisten hyvää tarkoittavat huolenpidon yritykset menevät liiallisuuksiin.
Sairauteen sopeutuminen on mielenkiintoinen teema, josta voi itse oppia koko ajan jotain uutta. Olen joskus verrannut sopeutumista lankakerään. Ihminen pyrkii samanaikaisesti sopeutumaan monenlaisiin asioihin. Lankojen määrä lankakerässä vaihtelee päivästä toiseen, viikosta viikkoon. Elämme jatkuvassa muutoksen aallokossa. Sairauden rinnalla meillä saattaa olla erilainen määrä myös muita huolenaiheita tai muutoskohteita. Juuri kun voimme huokaista helpotuksesta ja kerästämme purkautuu yksi huolenaihe, saapuu toinen usein tilalle. Joskus saatamme saada nauttia pidemmän aikaa ajanjaksosta, jolloin kerästä roikkuu muutama lanka, kunnes taas rysähtää. Tuttua, eikö vain?
Joskus meistä saattaa tuntua siltä, että elämä on hyvinkin epäoikeudenmukaista. Naapuri saattaa mennä porskuttaa terveenä ja eloisana. Juuri sillä hetkellä, kun itsellä on vaikeaa, voi olla hankalaa iloita toisen puolesta. Tai voi olla hankalaa ajatella, ettei iloinen kuori kerro ihmisten kokonaistilanteesta. Kaikki sairaudet ja asiat eivät aina näy ulos päin. Elämä ei tosiaan aina ole oikeudenmukaista. Jotkut saavat kannettavakseen enemmän kuin toiset. Joskus henkinen taakka saattaa kasvaa niin suureksi, että tulee miettineeksi aivan synkempiäkin ratkaisuja. Näistä ikävistäkin ajatuksista ja epätoivon hetkistä olemme yhdessä voineet sopeutumisryhmissä puhua. Omalla yksityisvastaanotollani ei ole epätavallista, että jonkun kanssa on suunniteltu omia hautajaisia muistopuheista kukkaseppeliin asti. Vaikeasta teemasta huolimatta tällaiset hetket tuovat usein surun pintaan ja vapauttavat ilmaan toivoa. Jälkikäteen monet usein kokevat, että juuri ne vaikeimmat ajankohdat ovat kasvattaneet ja vieneet ihmistä ja sopeutumista eteen päin kaikkein eniten. Vaikeiden vaiheiden läpikäyminen muuttuu selviytymiskokemukseksi vahvistaen pystyvyysuskoa.
Jotkut saattavat hetkittäin miettiä: "Entä jos en koskaan sopeudukaan?" Mistä tietää, onko ihminen sopeutunut? Monet teistäkin ovat varmaan nähneet hienoja sopeutumista kuvastavua kaavioita, joista voi näppärästi nähdä sopeutumisen portaita aikaikkunoineen. Näytän edelleen kursseilla noita hienoja kaavioita, mutta romutan heti alkuun ajatuksen, että jokainen kulkisi vaihe vaiheelta tuon kaavion mukaisesti. Sopeutuminen on aina yksilöllistä, ja joskus saattaa olla ajanjaksoja, jolloin tuntee, ettei pysty tai halukaan sopeutua.
Muistan ikuisesti urani alkuvaiheilla ensimmäiset MS- sopeutumiskurssini, jolloin esittelin näitä hienoja kaavioita. Eräs ihana iäkkäämpi herrashenkilö nousi ryhmässä pystyyn ja totesi napakasti ja kuuluvasti ääneen: ” Tuo ei kyllä yhtään pidä minun kohdalla paikkansa. "Minä en tule koskaan hyväksymään sairauttani, mutta olen piru vie oppinut elämään tämän kanssa.” Välillä tämä MR MS ottaa enemmän valtaa mielestäni ja pitää minua narussaan, kun taas toisena päivänä se ottaa alaa vähemmän. Tämä oli hyvin opettavainen tilanne vihreälle psykologille. Ryhmässä käynnistyi erittäin hyvä keskustelu siitä, miten erilaisesti jokainen sopeutumisen kokee. Monet taas ovat sitä mieltä, että sopeutumisen eri vaiheet ovat olleet hyvin tunnistettavissa.
Pitkään sairastaneiden ryhmissä tulee esille paljon luovuutta, mikä on auttanut monia sopeutumisessa. Olemme kirjoittaneet yhdessä kirjeitä vastasairastuneille. Muistan erään herrashenkilön, jolla oli runosuoni puhjennut sairastumisen jälkeen. Hänellä oli paljon runoja pöytälaatikossaan. Ryhmän rohkaisusta saimme kuulla noita hienoja runoja. Saattaa myös olla, että niistä syntyy vielä runokirja tai on jo syntynyt. Sairastuminen tuo mukanaan erilaisia vaiheita. Ihmismieli on kiehtovan yksilöllinen ja ihminen kykenee selviytymään erittäin haastavissakin elämätilanteissa mielen joustavuutensa ansiosta. Tärkeintä on yrittää pysyä sopivasti liikkeellä, itseä kuunnellen ja voimia keräten. Aallokossa mennään kaikki, se on varmaa. Suojautukaamme siis isoilta tyrskyiltä ja yritetään nauttia, kun on tyyntä.
Ihanaa syksyä kaikille!
Terkuin Heidi
Heidi Joutsiniemi on psykologi, kognitiivis-integratiivinen lyhytterapeutti, ja ennen kaikkea kahden teini-ikäisen äiti. Heidi toimii ammatinharjoittajana sekä aikuisten että lapsiperheiden kuntoutuksessa. Kirjoituksissaan hän kuljettelee lukijoita mukana kuntoutuspsykologin arjessa. Heidi tavoittelee kirjoituksissaan arjessa läsnäolon voimaa, yhdessä iloitsemista, ihmettelyä ja toivon kipinää.