“ Voi miten sinä olet ruma, mutta juuri siksi olet niin suloinen. Vaikken minä koskaan ole koirista tykännyt, sinusta minä tykkään, “ oli edesmenneellä isoäidilläni tapana sanoa nähdessään boxeri-koiramme. Stara-koira ei mummin kommenteista ollut moksiskaan, sillä se tiesi mitä oli tulossa: mummilla oli parhaat herkut koiralle. Tuskin oli Stara saanut edellistä namupalaa syötyä, kun mummini jo tokaisi: “ Hyvänen aika, eikö kukaan ole antanut sinulle mitää hyvää?” Koira oli fiksumpi kuin me ihmiset, se ei huomauttanut mummelin huonomuistisuudesta, vaan otti ilolla uuden herkun vastaan. Ysikymppinen isoäitini nuoreni silmissä, kun hän sai rapsutella ruttuturpaista koiraa, ja Stara nautti jakamattomasta huomiosta.
Ollessani taaperoikäinen, naapurimme riehakas koira pelästytti minut pahanpäiväisesti ja aiheutti eläinkammon loppuikäkseni. Tai niin minä luulin liki neljäkymmentä vuotta. Mutta sitten tapasin Staran, kolme vuotiaan mustan boxeritytön, joka painoi tassunjälkensä sydämeeni lähtemättömästi. Pari vuotta myöhemmin sain MS-tautidiagnoosini ja viimeistään silloin ystävyytemme sinetöitiin. Maatessani huonossa kunnossa sängyn pohjalla, Stara vartioi vierelläni. Sen rauhoittavaan tuhinaan oli turvallista nukahtaa. Mennessäni vessaan, se seurasi kintereilläni ja istui toimitukseni ajan vierelläni ja saattoi minut sitten takaisin petiin. Ihan niinkuin se olisi voinut jotain tehdä minun auttamiseksi? Niin... tai juuri sen takia ikinä ei mitään haaveria tapahtunut.
Toisena MS-vuotenani kävin neljän viikon välein sairaalassa “tiputuksessa”. Vaikken koskaan asiasta erikseen koiralle maininnut, se nukkui aina edeltävän yön vieressäni lattialla. Tultuani sairaalasta kotiin, se yritti nuolla laastaroituja kohtia ihollani, että ne paranisivat. Jos MS oli tehnyt puheeni puuroiseksi ja nielemisen vaikeaksi, se nuoli kaulaani – jos se vaikka auttaisi. Stara tiesi ennen minua pahiksenkin tulosta, sillä se alkoi kytätä liikkeitäni paria päivää aikaisemmin. Tulehdustila varmaan muutti perushajuni entistä eltaantuneemmaksi... Aluksi ihmettelin koiran hassua käytöstä, myöhemmin opin tunnistamaan sen puuhista mitä tuleman piti. (Tähän eläinpassivistit tai kissaihmiset varmaan sanoisivat, että sehän on vaan koira. Ei, se ei ole vain koira, vaan hän on todellinen tassuterapeutti!)
Tämän tästä törmään tutkimuksiin ja kirjoituksiin, joissa lemmikkien terveysvaikutuksia ylistetään. Eläinperheen bakteerikanta on rikkaampi, vastustuskyky parempi ja allergioita mahdollisesti vähemmän. Varsinkin koiran kanssa tulee ulkoiltua enemmän, vaikkei aina ehkä jaksaisikaan. Mutta pienikin ulkoilu yleensä tekee hyvää, vaikkei se keskellä-yötä-kaatosateessa-ripuloivan-koiran-kanssa -vaihtoehto ehkä ole se kivoin. Keskikokoisen, mustan koiran kanssa ulkoillessa on hauska seurata vastaantulevien kävelijöiden reaktioita, sillä yleensä meidät kierretään ja kaukaan. Oikeasti Stara on todellinen vellipöksy, joka ei reagoi mitenkään metsässä vastaan tulevalle hirvelle, mutta todellinen uhka, jolta se meitä suojelee, on karkuun päässyt muovipussi tai puusta putoavat omenat.
Koiralle/lemmikille voi kertoa luottamuksella ihan kaikki salaisuudet ja murheet – se vaikenee kuin muuri eikä hauku mielipiteitäsi huonoiksi. Tästä syystä koira on loistava tassuterapeutti myös murkkuikäisiä lapsia sisältävässä perheessä, vanhemmat kun eivät aina tajua. Eivätkä ne edes yritä ymmärtää. Tassuterapeuttien ansioita ei voi rahassa mitata, mutta voisihan Kela silti osallistua edes niiden ylläpitokustannuksiin.
Tarinan tassuterapeutti Stara täytti 4.9 kunnioitettavat 11-vuotta. Se on boxeriksi aina ollut pienikokoinen ja vieläkin sitä luullaan pennuksi, leikkisä luonne kun on ja pysyy. Viime vuonna, Staran kymmen vuotissynttäreiden kunniaksi, muotoilimme sille maksalaatikosta kakun, jossa oli vaniljajäätelötäyte ja lauantaimakkarasta tehdyt ruusukkeet koristeina. Mutta tänä vuotta ostimme sille sikspäkin (alkoholitonta) koirien kaljaa: koiramme on alkanut vanhoilla päivällään tissutella...
Iso tassu!
Katja
Katja Oksa on kokemuskouluttaja vailla vertaa. Hän on positiivisesti asioihin suhtautuva, läpi harmaan kiven menevä elämän pikkuasioista nauttiva puuhastelija ja pohtija. Luova, iloinen ja innokas nainen, jota MS-tauti ei ole lannistanut. Kokemuskouluttajana Katja toivoo voivansa helpottaa vastasairastuneiden sopeutumista ja kehottaa jo pidempään sairastuneita elämään mahdollisimman täysillä MS-taudista huolimatta.