Syksy tekee tuloaan. Kesäloman rentous ja suunnitelmat kalenterin täyttämisestä vähemmän kiireiseksi tuntuu yllättävän vaikealta. Olen aina ollut nopea innostumaan, ja erilaiset koulutukset ja pienimuotoiset projektit ovat aina vetäneet puoleensa. Jaetun ilon ja innostuksen rinnalla minussa elää puoli, joka tykkää istuskella yksinäisyydessä villasukat jalassa kahvikupposen äärellä hiljaisuudesta nauttien. Odotan syksyä ja pimeitä iltoja ja kynttilöiden tuomaa tunnelmaa. Syksyn värit ovat käsittämättömän kauniita, ja kaapista on kiva kaivella lämpimiä neuleita ja kaulahuiveja.
Ajankohtaisesti elämässäni on meneillään ajanjakso, jolloin on ollut mahdollisuutta pysähtyä tarkastelemaan elettyä elämää, omia valintoja ja tulevaisuuden suuntaviivoja. Olen käynyt useamman vuoden ajan pitkää koulutusta, johon on liittynyt paljon itsetutkiskelua ja mahdollisuutta istua vastaanottotilassa pöydän toisella puolella, myös asiakkaan roolissa. Minulla on ihania opiskelukavereita, joiden kanssa saamme ryhmämuotoisilla tapaamisilla jakaa kokemuksia elämästä, ja oikeastaan ihan kaikesta. Ryhmämme on siitä kiva, että se on hyvin heterogeeninen ja elämme hyvin erilaisia elämänvaiheita.
Tätä kirjoittaessani olen juuri hiljattain kuullut opiskelukaverini vakavasta sairastumisesta. Koulutus on ollut kesätauolla ja syksy on jälleen koonnut ryhmämme kasaan. Tärkeäksi tulleen opiskelukaverin kohtaaminen ja vaikean asian äärelle pysähtyminen on ollut koskettavaa. Halaamme, katsomme toisiamme. Sanon: ”Ihanaa, kun olet siinä”. Itsenä avaaminen muille ja sairaudesta puhuminen ei ole helppoa. Ryhmässämme vallitsee läsnäolo, luottamus, rauha ja turvallisuus. Ystävämme yllättyy itsekin siitä, miten avoimesti hän on pystynyt seurassa asiasta puhumaan. Ystäväni kasvoilta välittyy käsittämätön rauha ja levollisuus. Puhumisen jälkeen ryhmään laskeutuu kiitollisuus ja elämän ihmettely. Hetkessä tilaan mahtuu myös naurua ja leikillisyyttä.
Ystävääni kiinnostaa kuulla ammatillisia ajatuksiani sairauteen sopeutumisesta, koska olen tehnyt pitkään töitä niiden asioiden äärellä. Tuossa hetkessä huomaan, ettei päässäni liiku mitään järkevää sanottavaa. Tuntuu kuin aika olisi hetkeksi pysähtynyt ja oli tärkeämpää antaa ystävälleni tilaa jakaa kokemustaan. Läheisen sairastuminen on aivan eri asia, kun lähestyä sairastumisen teemaa työroolista käsin. Toisaalta jotain tärkeää ja oleellista tässäkin kohtaamisessa ja kokemuksessa on, mikä on tärkeää muistaa myös ammatillisessa kohtaamisessa.
Ystävääni kiinnosti erityisesti sopeutumiseen liittyvät vaiheet ja niiden eteneminen. Kirjallisuudessa esitellään kauniita kaavioita erilaisista sopeutumisen vaiheista, joiden esittelemisen koen ajoittain hyvin pinnallisena, vaikkakin vaiheet ovat monellakin tunnistettavissa. Asiakkaiden kanssa tutkimme usein yhdessä sopeutumisen vaiheita ja niiden merkitystä. Sairauteen sopeutuminen on kokonaisuudessaan hyvin yksilöllistä ja vaihtelevaa. Tärkeämpää on antaa tilaa ja avata keskustelua jokaisen yksilöllisestä kokemuksesta. On tärkeää viestittää hyväksyntää ja tukea turvallisuuden kokemusta. On tärkeää myös kunnioittaa, mikäli joku ei halua keskustella . Liikaa tungettelua on hyvä välttää. Sopeutumisen keinot ovat myös yksilöllisiä. Joku haluaa kuvata yksityiskohtaisesti omaan sairauteen tai tilanteeseen liittyviä asoita. Toinen saattaa haluta kertoa lyhytsanaisesti asiasta jotain ja vetäytyä enemmän itsekseen olemaan. Jollekin on tärkeää pyrkimys elää mahdollisimman muuttumatonta arkea asiaa liikaa painottamatta. Toiset haluavat puuhastella mahdollisimman paljon kaikenlaista mukavaa. Lähes jokaisella yllättävä sairastuminen laittaa elämän arvot uusiksi, ja niitä tulee väkisinkin miettineeksi, yhdessä tai yksin. Kysymys: "Mitä tarvitset juuri nyt?", on usein tärkeää.
Palaan kotiin koulutuspäivän jälkeen. Mieheni osaa hyvin lukea olemuksestani, että tunteet ovat pinnassa ja olen hiljaisempi kuin yleensä. Halauksen saaminen tuntuu hyvältä. Kaivan laatikosta villasukat, ja asettelen kynttilät palamaan. Kupillinen teetä ja pieni hiljentyminen musiikin äärelle auttavat myötäelämään läpi vaikeidenkin tunteiden. Elämä on tässä ja nyt. Ei lisättävää.
Pitäkäähän itsestänne ja läheisistänne huolta.
Terkuin Heidi
Heidi Joutsiniemi on psykologi, kognitiivis-integratiivinen lyhytterapeutti, ja ennen kaikkea kahden murrosikäisen äiti. Heidi toimii ammatinharjoittajana sekä aikuisten että lapsiperheiden kuntoutuksessa. Kirjoituksissaan hän kuljettelee lukijoita mukana kuntoutuspsykologin arjessa. Heidi tavoittelee kirjoituksissaan arjessa läsnäolon voimaa, yhdessä iloitsemista, ihmettelyä ja toivon kipinää.