Paikallisbussissa oli enää muutama istumapaikka jäljellä. Pysäkiltä kyytiin tulivat pikkupoika vaunuja työntävän äitinsä kanssa. Äiti kysyi vanhemmalta rouvalta, voisiko hänen poikansa istuutua vieressä olevalle vapaalle paikalle. Ikäihmisellä ei ollut mitään sitä vastaan. Poika katsoi vierustoverinsa ryppyisiä kasvoja pitkään ja kysyi sitten reippaalla lapsen äänellä: „Miksi sinä olet niin ryppyinen?“. Pojan äiti pyyteli nolona anteeksi poikansa puolesta, mutta rouva ei ollut moksiskaan. Sen sijaan hän alkoi kertoa kysyjälleen mistä mikäkin uurre tai ryppy oli peräisin: mitkä olivat iloryppyjä ja mistä ne olivat tulleet, ja mitkä uurteet olivat murheen ja surun tuomia. Samalla hän kertoi pitkän elämänsä kohokohdat ja vastoinkäymiset. Kertomuksen päätyttyä poika katsoi vierustoveriaan syvälle silmiin ja sanoi: „Voi miten sinä olet kaunis!“

Usein rypyt, haavat ja arvet mielletään negatiivisiksi asioiksi – jokin asia „jättää ikuisen arven“ tai „se haava ei parane koskaan“. Toki, leikkaukseen tai onnettomuuteen josta arpi on muistona, on voinut liittyä kipua ja menetystä. Mutta useimmiten leikkaus tai toimenpide on ollut oireita helpottava, sairauden tai kivun jopa kokonaan poistava tai toimintakykyä parantava asia. Eli kaikkea muuta kuin ikävä asia. Nykypäivän rypyttömyyden ja virheettömän ulkonäön ihannointi, ylenkatsovat elettyä elämää. Minusta mikään ei ole niin kaunista, kuin silmäkulmien naururypyt!

Itselläni on kaksi arpeutunutta leikkaushaavaa, joista olen todella iloinen ja ylpeä! Molemmat lapseni ovat nimittäin syntyneet keisarinleikkauksella. Esikoiseni ollessa noin kolmevuotias, matkasimme tarhaan usein bussilla. Poikani istui rattaissa ja rekisteröi kaiken ympärillään tapahtuvan. Tai sitten aloitti syvällisen pohdinnan milloin mistäkin aiheesta. Eräänä tällaisena aamuna, täpötäydessä bussissa, hän kysyi minulta kirkkaalla lapsen äänellään, millaisella veitsellä lääkäri leikkasi minun mahani auki, että hänet saatiin sieltä ulos. Moni unelias kanssamatkustajamme olikin yhtäkkiä täysin hereillä. „ Se veitsi oli tosi terävä“, vastasin ja se riitti.

Seuraava kysymys saikin koko bussilastillisen kääntämään korvansa meihin päin, sillä poikani kysyi: „Miten hänet saatiin sinne?“ Posket kuumottaen vastasin hänen olleen tosi pieni. Onnekseni vastaukseni oli jälleen riittävä. Mutta eihän se siihen vielä loppunut! Kolmas kysymys kuului; „Otetaanko lehmiltä silmät pois ennen kuin niistä tehdään nakkeja?“ Tässä vaiheessa painoin pysäkkinappia – haluan bussista pois NYT! Seuraavaa kysymystä en halua enää jakaa muiden matkustajien kanssa.

Kävellessäni loppumatkan tarhalle räntäsateessa rattaita lykkien, nolouteni alkoi helpottaa. Poikani pohdinnan ansiosta monen työpaikan aamukahvitauolla oli varmasti hilpeä tunnelma!

Katja