- Äiti, mulla on sinulle yllätys, hihkaisee tyttäreni jo ulko-ovelta tultuaan koulusta. Hän kaivaa repustaan villasukkamytyn ja sen sisältä lasipurkin.
- Voi, ne ovat ihan kohmeessa!
Hetken lämmitettyämme purkkia hiustenkuivaajalla, sen sisältä alkaa kuulua rapinaa ja paperimytystä kurkistaa kotisirkka – ja kolme sen kaveria.
- Nämä muuttavat nyt meille, 13-vuotias lapseni ilmoittaa.
Kuopukseni käy yläkoulua entisessä tyttökoulussa eli Tipulassa. Koulussa on jo pitkään ollut oppilaina myös poikia ja siellä toimii luonnontieteen opettajan johtama, kaikille avoin Tipu-kerho. Kaksi kertaa vuodessa kerholle tuodaan lähitilalta muutama kananmuna, jotka kerhon hautomakoneissa haudotaan ja kuoriutuneet tipuset hoidetaan porukalla parin kuukauden ikäisiksi, jonka jälkeen ne palautetaan takaisin kotitilalle jatkamaan normaalia kanan-/kukonelämää. Nuoret saavat kokea elämän ihmeen ja oppivat vuorollaan huolehtimaan poikasten hyvinvoinnista. Edellinen poikue luovutettiin haikein mielin lähitilalle ennen joulua, seuraavan pesueen odotetaan kuoriutuvan Pääsiäisen jälkeen. Tässä välissä kerho on kasvattanut kotisirkkoja. Muutaman sadan sirkan popula on valmistuttuaan käytetty valinnaisen kotitalouden ruuanlaitossa. Iso peukku opettajalle loistavasta asennekasvatuksesta! Meille muuttaneet Sirkat saivat tyttäreni osaavissa käsissä viihtyisän kodin suurehkosta muovilaatikosta: sanomalehtiä alustaksi, tyhjä munakenno kiipeilytelineeksi ja piilopaikaksi, raikasta vettä lautasella sekä biojätteeksi muuten menossa olleita hedelmänkuoria.
Lapsuudessani 1970-80-luvuilla korvatulehdukset hoidettiin melkeinpä poikkeuksetta puhkaisemalla tärykalvo. Itse kuuluin korvakierrelapsiin ja lähes parikymmenen korvatulehduksen jälkeen en enää kuullut heinäsirkkojen siritystä. Tai niin minä luulin. Tämä meille muuttanut kvartetti siritti 24/7 ja kuulin sen oikein hyvin, vaikka kotilaatikko oli kahden suljetun oven takana. Huomattuani hämähäkkipelkoisen tyttäreni hoitavan sirkkoja sen enempää asiaa kauhistelematta, en „kehdannut“ olla huonompi. Minun oli muutettava ennakkokäsitystäni! Melko pian totuin sirkkojen rapisteluun laatikossaan ja niiden ollessa välillä muualla hoidossa, kaipasin siritystä. Sirkkojen tullessa taas meille, huomasin ihastelevani ääneen „miten paljon ne olivat kasvaneet“. Loppusoiton lähestyessä kotisirkat laitettiin jääkaappiin, jotta ne vaipuivat horrokseen eivätkä kärsineet, kun ne pakastetiin (hengiltä). Eettistä, minulle sanottiin… Nämä sirittäjät eivät päätyneet piparitaikinaan proteiinilisäkkeeksi, vaan ne haudataan mullan sulattua mökin kukkapenkkiin. Eihän kaveria syödä.
Kaikilla meillä on omat ennakkoluulomme ja yleensä niiden kohteeksi joutuvat valtavirrasta poikkeavat ja/tai meille ennestään tuntemattomat asiat. Huomasin olevani samassa lokerossa kotisirkkojemme kanssa – olemme joutuneet monenlaisen ennakkoluulon kohteeksi. Ajatus kotisirkkojen syömisestä ei juurikaan houkuttele, vaikka ne kuulemma paahdettuina maistuvat suolattomilta perunalastuilta. Lisäksi niiden kasvattaminen on ekologista ja helppoa, puhdasta lähiruokaa. Sen sijaan syön esim. tonnikalaa ja kananmunia miettimättä mistä ne ovat peräisin!
Ms-tautia sairastavana olen itse joutunut monen ennakkoluulon kohteeksi. Ms-taudin huonon maineen vuoksi sitä sairastava „ei voi olla iloinen ja hyväkuntoinen“. Ehkä minäkin vain näyttelen? Toisinaan joudun käyttämään liikumiseni apuvälineenä pyörätuolia. Moni asiaan perehtymätön luulee, että kaikenlainen aivotoiminta loppuu samalla, kun pyörätuolin kyytiin istahtaa. Tai ainakin kuulo huononee… Viimeistään siinä vaiheessa, kun kerrot käyväsi osa-aikatöissä vaikka olet työkyvyttömyyseläkkeellä, sinuun luodaan murhaavia katseita: „taas yksi, joka vie työpaikan nuorelta ja terveeltä“, vaikka totuus voi olla, ettei siihen hommaan yksinkertaisesti olisi ketään muuta saatavilla.
Ihmisellä ei ole syntyessään ennakkoluuloja vaan ne opitaan muilta ihmisiltä. Lapseni oli jälleen kerran minua fiksumpi ennakkoluulottomuudellaan! Me aikuiset olemme pinttyneiden ajatustemme kanssa paljon vaikeammin sopeutuvia. Nyt tutustuttuani kotisirkkoihin, ennakkoluuloni niitä kohtaan on hälvennyt ja suhtautumiseni „ötökkäruokaan“ on muuttunut. Pääsiäisen jälkeen kotiimme tulee yökylään kanapoikia ja ennakkoluuloni joutuvat taas syyniin. Hyvää pääsiäistä!
Katja
Katja Oksa on kokemuskouluttaja vailla vertaa. Hän on positiivisesti asioihin suhtautuva, läpi harmaan kiven menevä elämän pikkuasioista nauttiva puuhastelija ja pohtija. Luova, iloinen ja innokas nainen, jota MS-tauti ei ole lannistanut. Kokemuskouluttajana Katja toivoo voivansa helpottaa vastasairastuneiden sopeutumista ja kehottaa jo pidempään sairastuneita elämään mahdollisimman täysillä MS-taudista huolimatta.