Entisellä työpaikallani oli päätetty tänä syksynä tehdä ns muistelunumero työsuojelutoimikunnan toimittamasta KunnonTykytykset – lehdestä. Sain viestin kotiin asiasta, ja liitteenä oli oma, vuonna 2006 kirjoittamani juttu. Olin silloin jäänyt vuorotteluvapaalle ja kirjoittelin tuntemuksistani itselleni, jotta joskus voisin niihin palata.
Muistan nämä hetket kuin eilisen.
Miten tärkeitä ovatkaan muistot? Opin tästä sen, että oman elämän hyviä hetkiä kannattaa tallentaa itselleen. Huonoina hetkinä niihin palaaminen herkistää ja kummallisella tavalla voimaannuttaa. Että jotain näin hyvää on minulle suotu…
"Hei ei mumo, muista kortit ja palo. Terveisa."
Sain viestin (siis vuonna 2006) pari kertaa ”tekstaria” laittaneelta, juuri koulunsa aloittaneelta tyttärenpojalta, kun kotiin oli hankittu ns. kotipuhelin. Se toimii kuten kännykkä, mutta näyttää oikealta pöytäpuhelimelta. Hartaasti viestiä tuijotettuani totesin, että sitä herttaisuudesta huolimatta on melko mahdoton säästää. Sydän sykkyrällä sitä muutaman päivän ajan luin, kunnes sen sitten raskin hävittää.
Jo yksin noiden rivien vuoksi kannatti jäädä hetkeksi pois työstä. Kiitos suomalaisen vuosilomalain ja pitkien lomien (myös monien työvuosien…), säästettyjen sapattivapaapäivien ja vuorotteluvapaajärjestelmän, minulla oli mahdollisuus hetki hengähtää pitkän ja ajoin melko raskaan työrupeaman jälkeen. Oma vapaani kului pikkukoululaista saattaessa, välipalaa laittaessa, läksyjen tekoa valvoessa. Välillä käytiin kirjastossa tai uimassa, myös Pikkuveljeä tarhasta hakemassa. Tärkeintä taisi olla se, että olin paikalla.
Keltainen lippis
Olin ensi kertaa saattamassa. Oli toinen koulupäivä. Eka päivänä äiti ja isi olivat vieneet ja
hakeneet. Reppu selässä näytti ihan liian isolta noin pienen miehen selkään. Käsi kädessä metsän
poikki, jännitti, kaikki luokkakaverit vieraita. Ei yhtään tuttua joukossa. Ekaluokkalaiset tunnisti
keltaisesta ”Olen 1” - lippiksestä, joka muuten mielestäni on yksi hienoimpia mainosmaailman
oivalluksia. Äidit ja isit tunnisti hivenen totisesta ilmeestä, liikutuksen ja jännityksen värinästä
silmäkulmissa – saako kavereita, pärjääkö, selviääkö, syökö, jaksaako?
Kun kello lopulta soi, keltaiset lippikset järjestäytyivät jonoon. Sen yhden tietyn lippiksen tunnistaisin vaikka sadan joukosta. Juuri ennen sisään menoa yksi lippis kääntyy, hymy vilahtaa, käsi nousee, vilkuttaa – minulle, mummolle! Vain yksi tekee sen, vain minulle!
Paluumatkalla metsätie on kummallisen sumuinen, auton käynnistys vie tavallista enemmän aikaa,
avain ei tahdo löytää paikkaansa. Muistan tuon vilkutuksen aina.
Eija