Viisivuotias tytär hyräilee. Hyppelee. Laulaa ja leikkii. Hymyilee. Löytää pieniä ihmeitä tutkimusmatkoiltaan ja kantaa eväsrepussaan eväiden lisäksi aarteita. Ja asennetta. Positiivista ja elämänmakuista asennetta. Osaa elää hetkessä ja ottaa siitä kaiken irti. Ihan tavallisena arkipäivänä. Ilman sen erikoisempaa syytä. Tai onhan hänellä varmasti syitä, niitä arkisia: huolehtiva perhe, puhtaat vaatteet, kiireettömät iltapäivät ja viikonlopun pitkät aamut. Paras tarha ja upeat ammattilaiset ja ikätoverit ympärillään, ruokaa ja juomaa riittävästi – ja mikä parasta, äitinsä ylioptimistinen luonne?
Eikö olisikin hienoa, jos osaisi elää hetkessä lapsen lailla? Kirmata kesäaamuna kasteisella nurmikolla alushousuisillaan paljain varpain, kerätä metsämansikoita heinään ja hyräillä mennessään. Ottaa pienistä hetkistä kaikki irti, kastella istuttamansa porkkanat ohimennen ja puhua ihan utopistisista unelmistaan taukoamatta. Löytää iloisia asioita jalkojensa juuresta. Ja kaikki tämä ihan tavallisena arkena. Eikö olisikin?
Vaan mikä estää? Mitä pitäisi tapahtua, jotta voisi kirmata lapsen lailla, hymyillä vastaantulijoille ja antaa mielikuvituksensa täyttää päivän hiljaiset ja tylsät hetket. Antaisi kynän piirtää pilvilinnoja ja olisi itse ihan prinsessana siinä viereisessä kuvassa. Rakentaisi majan, johon voisi käpertyä lukemaan ja kutsuisi ystäviä iltateelle kaiken arjen sotkun keskelle. Tai soisi itselleen vapaahetkiä, pohdiskelisi unelmiaan ja rakentaisi mielessään ensi kesän seikkailuja. Kirjoittelisi ystäväkirjaan tulevansa isona astronautiksi tai Hello Kittyksi. Miten vapauttavaa.
Voisiko tätä harjoitella? Edes pieninä annoksina, muutaman minuutin hetkinä. Sellaisina, tiedättekö, jolloin kahvi on keitetty, on aivan hiljaista ja ikkunan takaa pilkistää kevään ensi aurinko. Ihan kuin kuulisin jo lintujen laulun. Voisi nauttia ihan arjen pienistä hetkistä ja löytää niistä omaan eväsreppuunsa aarteita. Niistä voi olla joskus hyötyä, kun tuntuu, ettei omin voimin jaksaisi yhtään askelta.
Voisi pysähtyä ja antautua ajatusten vietäväksi – Mitä sinä toivoisit tältä hetkeltä?
Minna
Minna Salakari on Suomen MS-hoitajat ry:n projekti- ja koulutusvastaava ja yhdistyksen varapuheenjohtaja. Hän on myös utelias ja ihmettelevä, uudesta innostuva, pikkutarkka seikkailija, jolla on sydän vahvasti mukana ja silmät auki elämälle. Minna on blogin pirteä, vakituinen piipahtaja, joka kirjoittaa tunnelmista, havainnoista, ilosta, onnesta ja arkisista oivalluksista.