Talvinen maisema, auringon valo ja linnun laulu. Pienet asiat tuntuvat hyvältä ja saavat hymyn kasvoille. Hengitän syvään ja olen valmis kohtaamaan kuntoutusryhmän. Vatsan pohjassa on pientä positiivista jännitystä. Toivotan Sinut lukija tervetulleeksi kanssani kuntoutusmatkalle, kurkistamaan arkeani.
Tapani mukaan en tänäänkään luennoi sopeutumisesta. Istahdan ryhmätilan eteen lähelle ryhmäläisiä, kuitenkin sopivasti tilaa antaen. Pyydän jokaista sulkemaan silmänsä, tutkimaan omaa olemista tässä ja nyt. Miltä tuntuu olla tässä ryhmässä tänään? Millaisia havaintoja teet itsestäsi tänään? Miten hengitys kulkee? Jos haluat, voit kokeilla. Ryhmässä on hiljaista. Jokainen keskittyy hetkeksi itseensä. Usein tapaamisilla huone täyttyy nopeasti puheensolinasta. Tänään ilmassa on paljon kaipausta ja surua. Katseet, ryhmäläisten halu jakaa ja kuulla, aitoa läsnäoloa. Sen vain tietää, milloin on aika antaa tilaa, ja työntekijänä hiljentyä.
Sairauden kanssa eläminen ja sopeutuminen tuovat mukanaan vaihtelevia päiviä ja viikkoja. Jos kyyneleet voisivat puhua, mitä ne kertoisivat juuri nyt? Oman elämäntarinan katsominen ja näkeminen uudenlaisten silmälasien takaa voi luoda toiveikkuutta. Eräs kuntoutuja toteaa: ” Elämäni on muuttunut täysin, mutta päivääkään en vaihtaisi pois”. Onhan tämä hitto minun elämäni”. Aina ei vaan jaksa hymyillä. Tänään on sellainen päivä. Näin saa olla. Hiljenemme yhdessä. Työn kiireiset ruuhkavuodet ovat takana päin, ja niistä luopuminen sairauden vuoksi on ollut vaikeaa. Tämä ajatus yhdistää tänään usean kuntoutujan ajatuksia. Kiukku on ollut mahtava voima, mikä on auttanut viemään arjessa eteenpäin. Tilalle on tullut paljon myös arvokasta. Aikaa, ja mahdollisuutta olla läheisten kanssa. Sairauden näkeminen uudenlaisten lasien takaa ei ole helppoa, mutta mahdollista.
Tänään olen saanut jälleen kulkea muutaman ihastuttavan kuntoutujan arjessa mukana. Jokainen kuntoutuja jättää oman, ainutlaatuisen jälkensä. Vertaistuki auttaa jaksamaan. Kuntoutujat pääsevät kuulemaan toistensa ajatuksia ja sopeutumista tukevia asioita. Sairauteen sopeutumisesta puhuessani piirrän usein fläppitaululle aaltoja kuvaavan kuvion; tunteiden vuoristorata ja vaihtelevat ajanjaksot. Välillä on helpompaa ja jaksaa paremmin. Eräs kuntoutuja huudahtaa ja toteaa olevansa tällä hetkellä aallokon pohjalla. Vieressä istuva rouva koskettaa hennosti olkapäälle ja ehdottaa osuvasti: ”Annan sinulle pelastusrenkaan, niin pysyt pinnalla”. Vertaistuen voima on puhuttelevaa. Vain toinen samassa tilanteessa voi oikeasti tietää, miltä toisesta tuntuu. Minun tehtävä on mahdollistaa tällaisia hetkiä; luoda ryhmään tilaa ja turvaa käsitellä asioita. Vaikeista asioista on joskus helpompaa puhua vertauskuvien tai luovien menetelmien avulla. Myös huumori on vahvasti läsnä. Kaikille tunteille on ryhmässä tilaa. Toiset näyttävät avoimesti itsestään erilaisia puolia ja juttelevat omista kokemuksistaan. Toiset mieluummin vetäytyvät hiljaisuuteen ja haluavat olla. Ryhmissäni jokaisella on aina lupa olla oma itsensä, juuri sellainen kuin olet.
Ryhmät eivät koskaan ole samanlaisia. Tänään ryhmässä on paljon toisten kunnioittamista ja turvallisuutta. Musiikilla on uskomaton voima. Kysyn haluaisiko joku valita tunnelmaa kuvastavan musiikkikappaleen. Ryhmästä pyydetään: ”Valitse sinä Heidi meidän ryhmälle kappale”. Tänään valinta oli helppo. Kuuntelemme yhdessä Johanna Kurkelan kappaleen ainutlaatuinen. Tässä hetkessä voi vain olla, ja antaa musiikin sanojen kuljettaa ja hengityksen virrata.
Missähän sut tehtiin? Tähtien tuolla puolella, muovailtiin huolella. Ethän sä ikinä kadota tuota katsetta? Mitähän sä vielä kantaa voit, korkealla kun noin sä soit. Ei mitään tuu niin painavaa et se sinut musertaa. Kaunis pieni ihminen. Sä olet ainutlaatuinen. Mitä vastaan tuleekaan, toista sua ei milloinkaan. Keskellä ihmettä. Sen tajuu vasta jälkeenpäin. Taidat aavistaa jo sen. Yksin täytyy jokaisen, polku mennä pimeään, että pystyy elämään. Kaunis pieni ihminen. Sä olet ainutlaatuinen. Mitä vastaan tuleekaan, toista sua ei milloinkaan. Sä saatat selvitä vähin vammoin matkalla. Ystäväsi huolehtii, kun askelees on hatarat. Elämässä pitää kii, jos sen päältä putoat. Kaunis pieni ihminen. Sä olet ainutlaatuinen. Mitä vastaan tuleekaan, toista sua ei milloinkaan. Sä olet ainutlaatuinen. Mitä vastaan tuleekaan, toista sua ei milloinkaan. (Johanna Kurkela)
Kysyn vielä ryhmän lopuksi, mitä tästä ryhmäkerrasta otat mukaasi? Oliko jotain, mikä puhutteli sinua tai herätti ajatuksiasi? Ryhmässä hento ääni vastaa takaa: ”Ryhmässä vallitseva rauha, lupa olla oma itsensä, se oli parasta”. Katseemme kohtaa. Olen kiitollinen.
Sinä siellä, pidähän huolta itsestä: ”Sä olet ainutlaatuinen”.
Heidi
Heidi Joutsiniemi on psykologi, kognitiivis-integratiivinen lyhytterapeutti, ja ennen kaikkea kahden murrosikäisen äiti. Heidi toimii ammatinharjoittajana sekä aikuisten että lapsiperheiden kuntoutuksessa. Kirjoituksissaan hän kuljettelee lukijoita mukana kuntoutuspsykologin arjessa. Heidi tavoittelee kirjoituksissaan arjessa läsnäolon voimaa, yhdessä iloitsemista, ihmettelyä ja toivon kipinää.